Month: May 2017

Pauliina Koivunen: Pysähdyksiä / Stand Stills
3.6.-22.6. / avajaiset pe 2.6. 18 – lämpimästi tervetuloa!

”Kasvovaloksia tehdessäni, juuri kun olin aikeissa alkaa näyttelyn tiedotetekstin kirjoittamiseen, nälkä iski ja piti tehdä ruokaa. Leikkasin tylsällä sahalaitaisella veitsellä viimeistä siivua multaisesta paprikasta, kun veitsi lipesi ja osui peukalooni. Tunsin sahalaidan tunkeutuvan lihaan ja pelästyin sen uponneen luuhun asti. Hätä tiivistyi lapsenomaiseksi itkuksi. Olin pyörtyä, vaikka samalla nauroin itselleni tunnistaessani itsessäni isäni ylidramaattisuutta – luulin tosissani kuolevani puolen sentin levyiseen peukalohaavaan. Naapuriini muuttanut Tiina soitti. Kuullessaan haavapaniikista hän sanoi tulevansa käymään. Kielsin, sillä verta ei enää tullut ja totesin voimakkaan reaktioni johtuneen luultavasti siitä, että olin vähän ylirasittunut. Hetken päästä ovikello kuitenkin soi, ja Tiina seisoi ovella. Hänellä oli mukanaan ensiapupakkaus. Nauratti, mutta annoin hänen paikata sormeni. Haava ei ollut lopulta kovin syvä ja verenvuotokin oli jo tyrehtynyt, vaikka sormessa tykytti yhä. Jatkoin töitä. Kompastuin laturin johtoon, ja myöhemmin illalla kompastuin samaan johtoon uudelleen. Illan aikana oli tarkoitus tehdä kolmen henkilön kasvomuotit. Teinkin kaksi, kun yksi sovituista ajoista peruuntui. Viimeinen muotti meni kuitenkin pilalle kipsinauhan tarttuttua Petran tuuheisiin ripsiin. Kipsi jouduttiin leikkaamaan irti Petran tyttären seuratessa uteliaana touhua vierestä. Tässä kohtaa halusin jättää kasvoarkiston kokoamisen kokonaan kesken. Tuntui järkyttävältä altistaa ihmisiä tuntemuksille vain, koska tarvitsen heitä, ilmaistakseni itse jotakin tai koska minulla on tallentamisen pakkomielle. Myöhemmin Liisa tuli käymään ja kerroin hänelle päivän sattumuksista. Pohdin myös ääneen, ettei jäykäkouristusrokotteeni taida olla voimassa. Liisa totesi, että jäykkäkouristukseen voi itseasiassa kuolla ja että sellainen kuolema on tosi tuskallinen ja hidas. Googletin jäykkäkouristuksen. Wikipedian kuvat yhdistettynä Liisan sanoihin laukaisivat uudelleen itkunsekaisen hädän. Soitin päivystykseen ja siellä kerrottiin, että kannattaa varata heti aamulla aika, koska rokote on hyvä ottaa 24 tunnin aikana sattuneesta. Liisa jäi valmistamaan pakastepitsaansa meille. Pian palohälytin alkoi hälyttää eteisessä, koska uunia lämmitettäessä pelti oli unohtunut sisälle ja sen pintakertymät alkovat savuta. Kiroilin ja kiipesin tuolille kurottaakseni kattoon. Kurotin ja kurotin, enkä millään meinannut ylettyä nappiin. Meteli oli korviahuumaava.

Tai näin mä sen päivän muistan.”

Pysähdyksiä – Standstills on näyttely, jonka installaatiot ammentavat muistin, ajallisuuden, identiteetin sekä arkistojen teemoista. Installoituna on muun muassa tämänhetkinen katsaus vuonna 2015 aloitettuun, jatkuvasti karttuvaan arkistoon, joka koostuu kasvovaloksista ja niiden muoteista.

Pauliina Koivunen (1982) on Tampereella syntynyt, Porista kotinsa löytänyt taiteen maisteri, tarpeistonvalmistaja, rakennuskonservaattori.

Elliina Peltoniemi: Viimeiset hitaat

3.-22.6. 2017 / Avajaiset 2.6. 18.00

”Muistaks sen juhannuksen kun oltiin lavatansseissa… sää olit päivällä uinu kalsarisillas ja ne oli sit märkänä kuivumassa jossain. Tai ehkä ne oli hukkunu. Sulla oli ruskeet sammarit jollain pyykkinarulla kiinni ja sää olit aivan hirveässä kännissä, siis ihan mahdottomassa kuosissa! Kossua, niinku aina. Tansseissa sitten tanssitit kaikkia kylän naisia mua lukuunottamatta, ja tietenkään se naru ei pitäny vaan housut putos vähän väliä nilkkoihin. Lavan reunalla mököttäessäni pohdin että haluanko mää edes tunnustaa tuntevani sua. Katselin ja kihisin kun munasillas humppasit. Illan päätteksi yhtäkkiä näit mut ja huudahdit yllättyneen iloisesti ”kulta, ooksääkin täällä!”

Nykyään tämä muisto naurattaa. Mihin sinä olet mennyt?

Kuolleista ei osaa enää ajatella pahaa. Kuolema on outo, se jättää jälkeensä vain tyhjän kysymysmerkin. Jäljelle jää läjä surua, kasa kiitollisuutta ja kauniita haalistuvia muistoja. Suuttumukset muuttuvat vähäpätöisiksi, humoristisiksi sattumuksiksi. Se on niin epäreilua. Välillä kiukuttaa, kiukuttaa koska ikävä ja suru ovat liian raskaita ja voimattomia tunteita. Kuolema kiukuttaa koska mitään ei voi tehdä, ei ole mitään taaksepäinkelaus-nappia. Se on niin helvetin lopullista.

Sitä se kuitenkin enenevässä määrin on: luopumista. Eläminen pitää sisässään sen että opettelee luopumaan kaikesta, kaikista, pala palalta myös itsestään. Minä en osaa luopua, en osaa luopua edes roskista, rikkinäisistä vaatteista, saati rakkaista ihmisistä tai itsestäni. Pidän kiinni, kynsin hampain, sinnittelen ja roikun. Välillä annan itseni ajatella että kuolleet vaan elelevät omaa elämäänsä jossain toisaalla, niihin vaan ei saa yhteyttä, ne ei vastaa enää fb-viesteihin, ja on melko turha soitella.

”Mä oon tehny tämmösen koivikon… siis ihan hullun hommaa taas… mut mää jotenkin aattelin, että haluaisin vielä tanssia sun kanssa yhen kerran ne juhannustanssit, tiiäks, oltais molemmat humalassa, olis kesäyö, diskopallo pyöris ja tulis joku suomi-biisi, joku Meiju Suvas. Mä en halua ajatella että sää oot jotain tomua, pölyä, madonruokaa.”

Halusin luoda paikan jossa voisin kohdata kuolleita läheisiäni. Aloin tehdä paperista koivikkoa, joka olisi raja, kohtaamispaikka kahden maailman välillä. Vasta myöhemmin lueskellessani koivuihin liittyvää mytologiaa törmäsin uskomukseen joka ikään kuin vahvisti ajatusta tuosta metsiköstä: Suomensukuisille mordvalaisille koivu on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi.

Elliina Peltoniemi (1978) on Tampereella asuva ja työskentelevä ”mitäsattuu keksimään” – tyyppinen kuvataiteilija – muusikko ja kulttuurin monipuuhaaja. Omakuvat ovat aina olleet suuressa osassa hänen kuvataiteellista tuotantoaan, mutta viime aikoina on tapahtunut sivupolku myös paperi-installoinnin pariin. Kaikki suodattuu kuitenkin omakohtaisen kokemusmaailman läpi, sillä Peltoniemi sanoo työskentelynsä olevan enemmän intuitiivista, kuin ennalta harkittua. Usein Elliinan töissä ihmetellään elämistä ja kuolemista, peruskysymyksiä.

Musiikillisesti hän vaikuttaa Kuolema-Duossa ja Metsänpeitto-orkesterissa.