Jussi Matilainen
Sulkeuma
25.09.-18.10.2020
Olen kuvataiteilija, asun ja työskentelen Porissa. Joskus minusta tuntuu hyvältä liikutella maaliainetta kankaalla, joskus taas kuvatasoja tietokoneen ruudulla. Digitaalisuus kärjistää kuvien ennestäänkin ristiriitaista tapaa olla samaan aikaan läsnä ja poissa, materiaalisia ja aineettomia. Tuijotan tapettia, tai kuvaa siitä, se on kuvioineen minulle konkreettisesti tässä ja nyt. Kuvion luontoaihe yrittää kaapata minut jokisuiston lummekasvustojen äärelle. Tai takaisin huoneeseen, josta olen poistunut. Sen tiedän, että se ei ole vain paperia ja painoväriä, se on poissaolevan läsnäoloa.
Olen käyttänyt uusimpien teosteni materiaalina valokuvia huoneesta, jonka seinät on päällystetty kuvioidulla tapetilla. Näyttelyn lähtökohtana on ollut tilakokemus ja sen suhde tilan esittämiseen. Vaikka näinä aikoina virus uhkaakin tunkeutua kaikkiin tulkintoihin, pandemia ja siihen liittyvät sulkeutumisen teemat eivät ole olleet työskentelyni kannalta oleellisia.
Näyttelyn nimi Sulkeuma on monikäyttöinen käsite. Siihen voi törmätä niin joukko-opin kuin tietojenkäsittelytieteenkin parissa.
Sillä kuvataan myös väärää ainesta halutun seassa. Se on kuonahippu teräksessä, joka heikentää sen lujuutta. Roskaa, materiaa väärässä paikassa. Aito jalokivi on aina hieman epätäydellinen, sen erottaa sen sisältämistä sulkeumista verrattaessa sitä synteettisten kivien virheettömyyteen. Solun sisäiset sulkeumat taas ovat elottomia aineita, jotka eivät suorita mitään aineenvaihdunnallisia toimia. Ne osallistuvat eliön kokoonpanoon näennäisen passiivisesti.
Fonetiikassa sulkeuma tarkoittaa artikulaatiota, jossa ääntöväylä painuu kiinni niin, että ilma ei lainkaan pääse kulkemaan. Esimerkiksi p ääntyy siten, että huulet muodostavat sulkeuman. Kerronnan tutkimuksessa se on tarinan sulkeva rakenne, jossa palaset loksahtavat lopulta paikoilleen ja konflikti ratkeaa. Onnellinen loppu, vääryyden korjaava uhri.
Materialistisessa ajattelussa kausaalinen sulkeuma määrittelee fyysisen tapahtuman aiheutuvaksi aina fyysisestä vaikuttimesta. Se on fysikalismin keskeinen aksiooma. Sulkeuman sisään mahtuvat kaikki tapahtumat, fysiikan ulkopuolelle ei jää mitään.
Jacques Derrida käyttää käsitettä sulkeuma kuvatessaan perinteen ja siitä ulos murtautumisen dynamiikkaa. Ajattelu pyristelee irti perinteestä, johon käsitteet ovat sen naulinneet kiinni: Otollista maaperää dekonstruktiolle. Kieli ei tavoita kielen ulkopuolista. Ulkopuoli on kuitenkin koko ajan läsnä, käsitteet rajautuvat siihen, mitä ne eivät ilmaise. Sulkeuma kätkee käsitteen ja sen kohteen välisen kuilun. Merkitys muodostuu yhtä lailla suhteesta kontekstiin kuin suhteesta viitattuun.
Sulkeuma on sisä- ja ulkopuolen kompleksinen suhde. Sen läpi kuultaa vain vaivoin jäännös, tunne jostain jota ei voi tavoittaa. Se on kauttaaltaan piiritetty, erillinen, mutta kiinteässä suhteessa ympäröivään. Suklaakonvehdin tahmainen sisus. Tapahtumahorisontti. Abstrakti kuva pyristelee irti representaation otteesta, samalla vedoten esittämisen perinteeseen välttyäkseen liukumasta ulos kuvataiteen alueelta.
Sulkeuma kuvaa tilaa ja aikaa. Se on seinien rajaama huone. Sen tuottaa rajapinta, erottava iho, joka kosketuksessa tuntee ulkopuolen. Se on jonkin asian rajaamista, loppuun viemistä, ele jolla sinetöidään keskeneräinen hanke. Toive uudesta alusta. Tai takaisinkytkentä, silmukka, jossa prosessin tuotos palautuu sen lähtöaineeksi. Havainto, joka tuottaa havainnon kohteen. Taiteellinen prosessi, joka ruokkii itseään.
Ja vaikka ja mitä. Katsoja on hyvä, ja valitsee itselleen sopivan selityksen, tai keksii omansa.
