Hans-Peter Schütt & Maja Breife: Sen pituinen se 23.9.-12.10.

Hans-Peter Schütt & Maja Breife
Sen pituinen se – snipp, snapp, snutt

Galleria 3H+K, 23.9.-12.10.2017
Avajaiset 22.9. 18-20

Näyttelymme käsittelee lapsettomuutta, joka on koitunut osaksemme huolimatta lukuisista yrityksistä muodostaa perhe. Olemme hakeneet apua luontaishoidoista, hedelmöityshoidoista sekä kansainvälisestä adoptiosta ilman tulosta. Ensimmäiset yrityksemme muodostaa perhettä sijoittuvat vuodelle 2006 ja adoptiolupa umpeutui vuonna 2016. Näyttelyn teokset ovat yrityksiä muodostaa jotakin tästä 10 vuodesta.

Meille tietty aika on ohi, tietyt unelmat ovat mennyttä. Ajatukset, mielikuvat ja tulevaisuuden näkymät, joita pyöritimme hyvinkin intensiivisesti voi yrittää unohtaa. Kuitenkin haluamme katsoa tilannetta kaihon, surun ja pettymyksen lisäksi realistisesti sattumana, huumorin keinoin tai uutena avauksena johonkin muuhun. Ehkä voimme saada lohtua kohtalomme ekologisuudesta. Muutaman yksilön toiveiden mureneminen voi olla ihmiskunnan kannalta positiivista.

Meille lapsettomuus ei ollut valinta ja aiheeseen liittyy paljon tunteita ja ajatuksia joiden puiminen ja läpikäyminen vie aikaa. Asia elää mukanamme vielä pitkään. Ideat, näkemykset sekä havainnot muuttuvat, kehittyvät ja kiteytyvät. Haluamme avata kokemuksiamme, huomioitamme, tunteitamme ja ajatuksiamme ja kertoa tarinaa häviöstämme. Useimmiten tähän tilanteeseen päätyvien ihmisten, meidän häviäjien, tarinoita ei kuulla, koska ihmiset eivät enää jaksa tai pysty kertomaan niitä. Ehkä maailma on kiinnostuneempi voittamisesta ja niistä selviytymistarinoista, jotka saavat onnellisen lopun?

Topi Juntunen: Metsän kädet 23.9.-12.10.

Topi Juntunen
Metsän kädet – valokuvia ja ääniteos

Galleria 3H+K, 23.9. – 12.10.2017
Avajaiset 22.9. klo 18-20

Näyttely koostuu valokuvista sekä niihin liittyvästä ääniteoksesta. Lähtökohtana työskentelylle on ollut käsitellä luontokokemusta sekä kokemusta persoonallisesta toiseudesta luonnon äärellä.

Näyttelyssä tarkastellaan luontoa yöaikaan salamavalolla kuvattujen, puita ja pensaita esittävien valokuvien kautta. Näyttelyn valokuviin on dokumentoitu luonnossa – tai sen liepeillä – kuljeskelua ja havainnointia useamman vuoden ajalta.

Salamavalon kiila toimii kuvissa instrumenttina joka nostaa pimeydestä esiin yksityiskohtia jotka paljaalla silmällä katsellessa jäävät havaitsematta. Päivisin yhtenäisenä näyttäytyvästä vehreydestä nousee nyt esiin kiehtovia, yksilöllisiä, ehkä parhaat päivänsä jo nähneitä kasveja. Keinovalon viileään hehkuun pysäytetty luonto on myös luontosuhteen kuva: ihmisen ja luonnon eriytymisen kuva, jossa luonto asettuu ihmisestä erilliseksi ymmärtämisen kohteeksi.

Olen mieltynyt erityisesti tienvarsien penkkojen ja ryteikköjen kasvustoihin, reuna-alueisiin joissa ihmisen rakentama päättyy ja metsä alkaa. Ryteikössä ollaan jatkuvasti yksilön ja moneuden välisellä häilyvällä rajalla. Toisiinsa kietoutuneet risut tuntuvat olevan samaan aikaan erillisiä ja yhtä organismia, ehkä ovatkin samaa kasvia: luonnossa tämä rajankäynti on jatkuvaa.

Olen alkanut kuvata luontoa jonkinlaisen ihmetyksen vallassa, tietämättä aiheideni nimiä tai mitä ne ylipäätään olivat. Vähitellen kasvit ovat alkaneet saada nimiä. Tietyt aiheet ja yksilöt toistuvat. (Olen myös pannut merkille että lähiympäristöni metsiä hoidetaan ja harvennetaan.) Vähintään yhtä olennaista kuvaamisen kanssa on ollut kasvien katselu ja luonnossa liikkuminen. Metsään tultaessa yksilöyden paine hellittää, kipu omasta erillisyydestä lievittyy. On lohdullista huomata että on olemassa metsän kaltainen systeemi jossa kaikki virtaa ja erilliset osaset ovat erottamattomasti toisiinsa yhdistetyt.

Ääniteos on eräs versio siitä miltä metsässä voisi kuulostaa. Teoksessa pohditaan sitä millainen on metsän ääni, sekä sitä miltä siellä oleminen tuntuu.

Topi Juntunen (s. 1986) on Lahden Taideinstituutista vuonna 2011 valmistunut kuvataiteilija. Elämänsä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta Suomussalmella viettänyt taiteilija asuu ja työskentelee Lahdessa. Hän työskentelee niin taidemaalauksen kuin mediataiteen tekniikoin. Ihmisen luonnosta vieraantuminen, sekä ulkopuolisuuden ja erillisyyden kokemukset ovat keskeisiä teemoja Juntusen työskentelyssä.

Siiri Nevalainen: ORAL EXPLORATIONS

Siiri Nevalainen
ORAL EXPLORATIONS
26.8.-14.9.2017

Oraalinen vaihe on freudilainen psykologian termi, jolla kuvataan ihmisen ensimmäisen puolentoista elinvuoden aikaista vaihetta, jolloin lapsi saa tyydytystä oraalisista toiminnoista, kuten imemisestä ja pureskelusta. Oraalisesti fiksoitunut ihminen taas on aikuinen, jolla tämä vaihe on syystä tai toisesta jäänyt päälle. Freudin teorian mukaan tämä manifestoituu aikuisen puheliaisuutena, ylenpalttisena oraalisen stimulaation hakemisena, siis jatkuvana syömisenä, juomisena, asioiden pureskeluna ja tupakointina.

Freudin näkemyksistä voi toki olla montaa mieltä, mutta näyttelyssä Nevalainen käsittelee oraalista fiksaatiota omakohtaisista lähtökohdistaan. Kyseessä on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä. Näyttely koostuu joukosta installaatioita, joissa arki on nyrjähtänyt paikoiltaan. Nähtävillä on mm. tekohedelmiä, vähän spagettia ja muutamia eri lajien edustajien hampaita, sekä purukumilla toteutettu ripustusratkaisu.

Siiri Nevalainen (s. 1990) on kuvataiteilija joka työskentelee pääasiassa performanssin, installaation ja videon keinoin. “Viimeaikoina mua on kiinnostanut kilju, nukkekodit ja se, että pitäiskö muuttaa pieneen asuntoon hyvällä sijainnilla, vai suureen asuntoon huonolla sijainnilla.” Nevalainen on valmistunut Kankaanpään taidekoulusta vuonna 2016. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.

Avajaiset perjantaina 25.8. klo 18.

www.siirinevalainen.wordpress.com

Johanna Alanko: Focus 26.8.-14.9.

Johanna Alanko: Focus
26.8. -14.9.2017.
Avajaiset 25.8. klo 18-20.

Nimensä mukaisesti Focus kutsuu näyttelyvieraita tarkastelemaan läheltä ja kaukaa täysin abstrakteja teoksia, zoomaamaan mieltä muotoihin ja väreihin. Samalla avautuu mahdollisuus tutkia taideteoksien tarinaa, niiden tekovaiheita ja jälkiä.

Teoksia on inspiroinut kulunut viime vuosi ulkomailla. Vieraat huoneet, niiden tavarat, yksityiskohdat, kontrastit, muistot menneestä ja haaveet paluusta. Se miten mieli vie muistot abstrakteiksi kuviksi, kun taiteilija sulkeutuu ateljeille ja keskittyy yksinomaan maalaamiseen.

Johanna Alanko on Kankaanpään taidekoulusta 2018 valmistuva taidemaalari ja keramiikan tekijä. Vuonna 2016 Alanko siirtyi Madridiin tekemään vaihto-opiskelua ja opiskelemaan kuvataiteen tueksi arkkitehtuuria ja designia. Kevään 2017 hän vietti Madridin Suomen taideresidenssissä The Hug -kulttuuriyhteisön tukemana ja järjesti kolme yksityisnäyttelyä ympäri Madridia.

Samaan aikaan Alanko rakentaa taideuraa Puolassa, jossa häneltä nähtiin heinäkuussa myös taidenäyttely.

FOCUS on Alangon yhdeksäs yksityisnäyttely.

Heidi Katajamäki ja Veera Inkeri: Tilashow 29.7.-17.8.

Tilashow on Heidi Katajamäen ja Veera Inkerin tilallinen yhteisnäyttely, jossa otetaan katsoja sisälle teoksiin. Installaatiot on rakennettu suoraan galleriatilaan. Tilashow on Katajamäen ja Inkerin kolmas yhteinen näyttely, jossa on tilan syvyydeltä tiloja. Tilaan tekemisessä kiinnostaa katsojan suhde teokseen, sekä konkreettinen mittasuhde ihmisen, teoksen ja esityspaikan välillä. Galleria on tilana kuin tyhjä kangas. Tässä näyttelyssä kyse on siis siitä miten tilaa käytämme, mitä siihen lisäämme, mitä jätämme vapaaksi.

Heidi Katajamäki: Tartu minuun onni

Tartu minuun onni –installaatio on galleria-tilaan rakennettu installaatio, joka koostuu yksittäisistä teoksista, sekä suoraan galleriatilan seiniin maalatusta jäljestä. Installaatio valtaa koko tilan ja imee katsojan sisäänsä. Katajamäki maalaa viivaa vimmatusti suoraan kankaalle ja ohi kankaan. Tilat niin sisäiset kuin ulkoiset ohjaavat Katajamäen työskentelyä. Räjähtelevät temmon ja tilanteiden muutokset pitävät pulppuavan sielun aisoissa. Tärkeä osa Katajamäen työskentelyä on prosessi. Se miten se näyttäytyy tekijälle ja teoksen katsojalle. Hiilen parissa on hikoiltu hetki. Akryylimaalit tuovat ujostelevan muovisia värejä näkyviksi. Onko onni persikan pehmeä vai rapiseva musta. Mitä se on? Ja milloin se tulee?

Veera Inkeri: HÄN

Veera Inkerin installaation Hän lähtökohtana on kokemukset kärpäsenä katossa olemisesta, itsestä irtoamisesta, toiseuden kokemuksesta ja toisaalta yhtälailla seuraamisesta, tirkistelystä ja tarkastelusta. Inkerin tämän hetkiselle työskentelylle tyypillistä on kaksijakoinen tapa tehdä teoksia; hiljaisia pysähtyneitä veistoksia ja toisaalta vapaasti liikkuvaa abstraktia tunneympäristöä. Häntä kiinnostaa kokonaisuudet, sisällöt, kerroksellisuus, kokonaisen maailman luominen, jonka tarkalla sijainnilla ei ole niin merkitystä. Galleria 3H+K:hon hän tuo neljän seinällistä maalausta sekä yhden veistoksen.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Katajamäki työskentelee Suomen kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston myöntämällä puolivuotisella työskentelyapurahalla.

Avajaiset perjantaina 28.7.2017 klo 18-20, tervetuloa.

Hodhayfa Salih: Put Yourself in Their Place 10.-20.7.

Hodhayfa Salih
Put yourself in their place – Asetu heidän asemaansa
10.-20.7.2017

Galleria 3h+k:ssa on seuraavaksi irakilaisen Hodhayfa Salihin näyttely Put yourself in their place – Asetu heidän asemaansa. Näyttely koostuu piirustuksista ja kollaaseista, joita Salih on tehnyt viime aikoina presidenteistä ja muista poliittisista hahmoista. Hän haluaa herättää heitä, ja kaikkia muita, asettumaan toisen ihmisen asemaan ja näkemään toisen arvon itsensä vertaisena, tunnustamaan toisen ihmisyyden.

“This exhibition is called “Put yourself in their place”. I want to send everyone this message so that they put themselves in such place and think of others. I used collage of several portraits of presidents and prime ministers of the world and some famous political figures.

I want them to start think of others and realize that these people are humans as well and have the same worth as they do.”

Hodhayfa Salih on valmistunut Bagdadin taideyliopistosta 2003. Saavuttuaan Suomeen 2015 Salih on pitänyt lukuisia näyttelyitä. Hän on ollut alkuvuodesta 2017 Saaren kartanon residenssissä ja on tällä hetkellä RaumArs -residenssin taiteilijana elokuun loppuun asti.

Avajaiset ovat poikkeuksellisesti maanantaina 10.7. osana Kuvataiteen päivän ohjelmaa, klo 18-20. Tervetuloa!

Satakunnan Kansa 25.6. – Teokset heijastelevat karmeita kokemuksia – irakilaistaiteilija kamppailee saadakseen turvan Suomesta

Pauliina Koivunen: Pysähdyksiä / Stand Stills 3.6.-22.6.

Pauliina Koivunen: Pysähdyksiä / Stand Stills
3.6.-22.6. / avajaiset pe 2.6. 18 – lämpimästi tervetuloa!

”Kasvovaloksia tehdessäni, juuri kun olin aikeissa alkaa näyttelyn tiedotetekstin kirjoittamiseen, nälkä iski ja piti tehdä ruokaa. Leikkasin tylsällä sahalaitaisella veitsellä viimeistä siivua multaisesta paprikasta, kun veitsi lipesi ja osui peukalooni. Tunsin sahalaidan tunkeutuvan lihaan ja pelästyin sen uponneen luuhun asti. Hätä tiivistyi lapsenomaiseksi itkuksi. Olin pyörtyä, vaikka samalla nauroin itselleni tunnistaessani itsessäni isäni ylidramaattisuutta – luulin tosissani kuolevani puolen sentin levyiseen peukalohaavaan. Naapuriini muuttanut Tiina soitti. Kuullessaan haavapaniikista hän sanoi tulevansa käymään. Kielsin, sillä verta ei enää tullut ja totesin voimakkaan reaktioni johtuneen luultavasti siitä, että olin vähän ylirasittunut. Hetken päästä ovikello kuitenkin soi, ja Tiina seisoi ovella. Hänellä oli mukanaan ensiapupakkaus. Nauratti, mutta annoin hänen paikata sormeni. Haava ei ollut lopulta kovin syvä ja verenvuotokin oli jo tyrehtynyt, vaikka sormessa tykytti yhä. Jatkoin töitä. Kompastuin laturin johtoon, ja myöhemmin illalla kompastuin samaan johtoon uudelleen. Illan aikana oli tarkoitus tehdä kolmen henkilön kasvomuotit. Teinkin kaksi, kun yksi sovituista ajoista peruuntui. Viimeinen muotti meni kuitenkin pilalle kipsinauhan tarttuttua Petran tuuheisiin ripsiin. Kipsi jouduttiin leikkaamaan irti Petran tyttären seuratessa uteliaana touhua vierestä. Tässä kohtaa halusin jättää kasvoarkiston kokoamisen kokonaan kesken. Tuntui järkyttävältä altistaa ihmisiä tuntemuksille vain, koska tarvitsen heitä, ilmaistakseni itse jotakin tai koska minulla on tallentamisen pakkomielle. Myöhemmin Liisa tuli käymään ja kerroin hänelle päivän sattumuksista. Pohdin myös ääneen, ettei jäykäkouristusrokotteeni taida olla voimassa. Liisa totesi, että jäykkäkouristukseen voi itseasiassa kuolla ja että sellainen kuolema on tosi tuskallinen ja hidas. Googletin jäykkäkouristuksen. Wikipedian kuvat yhdistettynä Liisan sanoihin laukaisivat uudelleen itkunsekaisen hädän. Soitin päivystykseen ja siellä kerrottiin, että kannattaa varata heti aamulla aika, koska rokote on hyvä ottaa 24 tunnin aikana sattuneesta. Liisa jäi valmistamaan pakastepitsaansa meille. Pian palohälytin alkoi hälyttää eteisessä, koska uunia lämmitettäessä pelti oli unohtunut sisälle ja sen pintakertymät alkovat savuta. Kiroilin ja kiipesin tuolille kurottaakseni kattoon. Kurotin ja kurotin, enkä millään meinannut ylettyä nappiin. Meteli oli korviahuumaava.

Tai näin mä sen päivän muistan.”

Pysähdyksiä – Standstills on näyttely, jonka installaatiot ammentavat muistin, ajallisuuden, identiteetin sekä arkistojen teemoista. Installoituna on muun muassa tämänhetkinen katsaus vuonna 2015 aloitettuun, jatkuvasti karttuvaan arkistoon, joka koostuu kasvovaloksista ja niiden muoteista.

Pauliina Koivunen (1982) on Tampereella syntynyt, Porista kotinsa löytänyt taiteen maisteri, tarpeistonvalmistaja, rakennuskonservaattori.

Elliina Peltoniemi: Viimeiset hitaat 3.6.-22.6.

Elliina Peltoniemi: Viimeiset hitaat

3.-22.6. 2017 / Avajaiset 2.6. 18.00

”Muistaks sen juhannuksen kun oltiin lavatansseissa… sää olit päivällä uinu kalsarisillas ja ne oli sit märkänä kuivumassa jossain. Tai ehkä ne oli hukkunu. Sulla oli ruskeet sammarit jollain pyykkinarulla kiinni ja sää olit aivan hirveässä kännissä, siis ihan mahdottomassa kuosissa! Kossua, niinku aina. Tansseissa sitten tanssitit kaikkia kylän naisia mua lukuunottamatta, ja tietenkään se naru ei pitäny vaan housut putos vähän väliä nilkkoihin. Lavan reunalla mököttäessäni pohdin että haluanko mää edes tunnustaa tuntevani sua. Katselin ja kihisin kun munasillas humppasit. Illan päätteksi yhtäkkiä näit mut ja huudahdit yllättyneen iloisesti ”kulta, ooksääkin täällä!”

Nykyään tämä muisto naurattaa. Mihin sinä olet mennyt?

Kuolleista ei osaa enää ajatella pahaa. Kuolema on outo, se jättää jälkeensä vain tyhjän kysymysmerkin. Jäljelle jää läjä surua, kasa kiitollisuutta ja kauniita haalistuvia muistoja. Suuttumukset muuttuvat vähäpätöisiksi, humoristisiksi sattumuksiksi. Se on niin epäreilua. Välillä kiukuttaa, kiukuttaa koska ikävä ja suru ovat liian raskaita ja voimattomia tunteita. Kuolema kiukuttaa koska mitään ei voi tehdä, ei ole mitään taaksepäinkelaus-nappia. Se on niin helvetin lopullista.

Sitä se kuitenkin enenevässä määrin on: luopumista. Eläminen pitää sisässään sen että opettelee luopumaan kaikesta, kaikista, pala palalta myös itsestään. Minä en osaa luopua, en osaa luopua edes roskista, rikkinäisistä vaatteista, saati rakkaista ihmisistä tai itsestäni. Pidän kiinni, kynsin hampain, sinnittelen ja roikun. Välillä annan itseni ajatella että kuolleet vaan elelevät omaa elämäänsä jossain toisaalla, niihin vaan ei saa yhteyttä, ne ei vastaa enää fb-viesteihin, ja on melko turha soitella.

”Mä oon tehny tämmösen koivikon… siis ihan hullun hommaa taas… mut mää jotenkin aattelin, että haluaisin vielä tanssia sun kanssa yhen kerran ne juhannustanssit, tiiäks, oltais molemmat humalassa, olis kesäyö, diskopallo pyöris ja tulis joku suomi-biisi, joku Meiju Suvas. Mä en halua ajatella että sää oot jotain tomua, pölyä, madonruokaa.”

Halusin luoda paikan jossa voisin kohdata kuolleita läheisiäni. Aloin tehdä paperista koivikkoa, joka olisi raja, kohtaamispaikka kahden maailman välillä. Vasta myöhemmin lueskellessani koivuihin liittyvää mytologiaa törmäsin uskomukseen joka ikään kuin vahvisti ajatusta tuosta metsiköstä: Suomensukuisille mordvalaisille koivu on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi.

Elliina Peltoniemi (1978) on Tampereella asuva ja työskentelevä ”mitäsattuu keksimään” – tyyppinen kuvataiteilija – muusikko ja kulttuurin monipuuhaaja. Omakuvat ovat aina olleet suuressa osassa hänen kuvataiteellista tuotantoaan, mutta viime aikoina on tapahtunut sivupolku myös paperi-installoinnin pariin. Kaikki suodattuu kuitenkin omakohtaisen kokemusmaailman läpi, sillä Peltoniemi sanoo työskentelynsä olevan enemmän intuitiivista, kuin ennalta harkittua. Usein Elliinan töissä ihmetellään elämistä ja kuolemista, peruskysymyksiä.

Musiikillisesti hän vaikuttaa Kuolema-Duossa ja Metsänpeitto-orkesterissa.

Maria Leppänen ja Henna Inkinen 5.5.-25.5.

Maria Leppänen ja Henna Inkinen
Galleria 3h+k, Pori
6.5.-25.5.2017

Avajaiset 5.5. klo 18.

Maria Leppänen:
Kasvutarinoita

Olen jo kauan rakastanut puutarhanhoitoa. Kun minusta ei ollut maalaamaan, minä piirsin ja suunnittelin kukkapenkkejä. Yhdistelin värejä ja mietin, mitkä perennat kukkisivat samaan aikaan.

Minulla on kokemusta ainoastaan omien lasten ja puutarhakasvien kasvatuksesta. Niinpä opiskelin vähän kasvatustiedettäkin. Ymmärsin, että kuten puutarhanhoidossa, kannattaa tietää millaisessa kasvualustassa uudet hauraat alut lähtevät parhaiten kasvamaan. Tai jos verso meinaa kuihtua tai vääntyä väärälle saralle, miten se ravitaan ja tuetaan.

Kuin kompostimulta, muistot kerrostuvat ja sen päälle kasvaa uutta kasvua. Mietin elämän ja historian kerroksellisuutta. Minua alkoi kiinnostaa myös ikäihmiset ja heidän tarinansa. Miten sota vaikutti heihin ja miten ne asiat siirtyivät seuraaviin sukupolviin. Miten yleensäkin suhtaudumme vastoinkäymisiin, vaikuttaa siihen myös kasvatus. Miten vanhempamme on kasvatettu, miten meidät on kasvatettu, miten me kasvatamme ja millaiseksi kasvatamme itsemme, on muuttunut merkittävästi sadassa vuodessa. On hyvä olla tietoinen historiastaan, että sukupolvien yli kantautuneet taakat voidaan katkaista.

Hyvään maahan kasvaa uutta tervettä kasvua.
Ja kun kuolema korjaa sadon, toivottavasti maa jää yhä hedelmälliseksi.

Hauras elämä.
Nyt se on, paras vuodenaika, kevät!

Maria Leppäsen Kasvutarinoita -näyttelyssä nähdään posliinimaalauksia, maalauksia ja kirjailuja vanhoille pitsiliinoille.


Henna Inkinen:
Maalaus on juhla

Maalauksen keinoin toteutetut mystiset väri-iloitteluni rakentuvat omien mielenmaisemieni pohjalta. Maalaus on ilon ja tekemisen juhla, tapa käsitellä maailmamme kauneuden ihmettä. Juhlani on rehevä aistimaisema, ja kuten luontoonkin, ovat näihin juhliin kaikki tervetulleita. Aihioni löydän metsien ja niittyjen kätköistä, ryteiköistä, joihin valo ja varjo piirtävät kuvionsa. Teokseni uhkuvat elinvoimaa, tekemisen iloa ja rönsyjä: muodon, värin ja materiaalin leikkiä.

Kutsun Maalaus on juhla -näyttelyäni muodoltaan maalausinstallaatioksi. Maalaukseni liukuvat pois taulun tai maalauksen käsitteestä esineenä – fetissistä, joka seinälle ripustettava perinteinen pingotettu kangas on. Muodollisen esineen sijaan tavoittelen toisenlaista fetissiä: mielihyvää, jota pinnan rikkominen ja toisin tekeminen saavat aikaan.

Osa maalausinstallaatiostani koostuu kierrätetyille seinäkaakeleille toteutetuista posliinimaalauksista. Yhdistän perinteisen astioidenkoristelumediumin käytännölliseen rakennustarvikkeeseen. Maalaan kaakeleille maisemia, joissa hallitsematon ja kontrolli risteilevät. Pyrin rikkomaan perinteisen ja hallitun formaatin ekspressiivisin siveltimenvedoin.

Käytän materiaaleinani mm. pressuja, vanhoja hyllylevyjä, muovia, jätesäkkiä ja kierrätyslevyjä. Inspiroidun roskiksista ja luontoon törkeästi hylätyistä esineistä. Teokseni liikkuvat esittävyyden ja abstraktin rajoilla. Yliluonnolliset värit kuvaavat ja korostavat ihmisen vaikutusta luontoon.