Elliina Peltoniemi: Viimeiset hitaat 3.6.-22.6.

Elliina Peltoniemi: Viimeiset hitaat

3.-22.6. 2017 / Avajaiset 2.6. 18.00

”Muistaks sen juhannuksen kun oltiin lavatansseissa… sää olit päivällä uinu kalsarisillas ja ne oli sit märkänä kuivumassa jossain. Tai ehkä ne oli hukkunu. Sulla oli ruskeet sammarit jollain pyykkinarulla kiinni ja sää olit aivan hirveässä kännissä, siis ihan mahdottomassa kuosissa! Kossua, niinku aina. Tansseissa sitten tanssitit kaikkia kylän naisia mua lukuunottamatta, ja tietenkään se naru ei pitäny vaan housut putos vähän väliä nilkkoihin. Lavan reunalla mököttäessäni pohdin että haluanko mää edes tunnustaa tuntevani sua. Katselin ja kihisin kun munasillas humppasit. Illan päätteksi yhtäkkiä näit mut ja huudahdit yllättyneen iloisesti ”kulta, ooksääkin täällä!”

Nykyään tämä muisto naurattaa. Mihin sinä olet mennyt?

Kuolleista ei osaa enää ajatella pahaa. Kuolema on outo, se jättää jälkeensä vain tyhjän kysymysmerkin. Jäljelle jää läjä surua, kasa kiitollisuutta ja kauniita haalistuvia muistoja. Suuttumukset muuttuvat vähäpätöisiksi, humoristisiksi sattumuksiksi. Se on niin epäreilua. Välillä kiukuttaa, kiukuttaa koska ikävä ja suru ovat liian raskaita ja voimattomia tunteita. Kuolema kiukuttaa koska mitään ei voi tehdä, ei ole mitään taaksepäinkelaus-nappia. Se on niin helvetin lopullista.

Sitä se kuitenkin enenevässä määrin on: luopumista. Eläminen pitää sisässään sen että opettelee luopumaan kaikesta, kaikista, pala palalta myös itsestään. Minä en osaa luopua, en osaa luopua edes roskista, rikkinäisistä vaatteista, saati rakkaista ihmisistä tai itsestäni. Pidän kiinni, kynsin hampain, sinnittelen ja roikun. Välillä annan itseni ajatella että kuolleet vaan elelevät omaa elämäänsä jossain toisaalla, niihin vaan ei saa yhteyttä, ne ei vastaa enää fb-viesteihin, ja on melko turha soitella.

”Mä oon tehny tämmösen koivikon… siis ihan hullun hommaa taas… mut mää jotenkin aattelin, että haluaisin vielä tanssia sun kanssa yhen kerran ne juhannustanssit, tiiäks, oltais molemmat humalassa, olis kesäyö, diskopallo pyöris ja tulis joku suomi-biisi, joku Meiju Suvas. Mä en halua ajatella että sää oot jotain tomua, pölyä, madonruokaa.”

Halusin luoda paikan jossa voisin kohdata kuolleita läheisiäni. Aloin tehdä paperista koivikkoa, joka olisi raja, kohtaamispaikka kahden maailman välillä. Vasta myöhemmin lueskellessani koivuihin liittyvää mytologiaa törmäsin uskomukseen joka ikään kuin vahvisti ajatusta tuosta metsiköstä: Suomensukuisille mordvalaisille koivu on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi.

Elliina Peltoniemi (1978) on Tampereella asuva ja työskentelevä ”mitäsattuu keksimään” – tyyppinen kuvataiteilija – muusikko ja kulttuurin monipuuhaaja. Omakuvat ovat aina olleet suuressa osassa hänen kuvataiteellista tuotantoaan, mutta viime aikoina on tapahtunut sivupolku myös paperi-installoinnin pariin. Kaikki suodattuu kuitenkin omakohtaisen kokemusmaailman läpi, sillä Peltoniemi sanoo työskentelynsä olevan enemmän intuitiivista, kuin ennalta harkittua. Usein Elliinan töissä ihmetellään elämistä ja kuolemista, peruskysymyksiä.

Musiikillisesti hän vaikuttaa Kuolema-Duossa ja Metsänpeitto-orkesterissa.